SUVAITSEMATTOMUUDESTA

reissublogi 4

Ei tämä maailma kovin kummoinen ole, jos pelkistää sen, miten asioihin tulee suhtautua. Jotenkin näin sen voi ajatella:







On asioita, joita hyväksyy ja ymmärtää
On asioita, joita ei hyväksy eikä ymmärrä
On asioita, joita ei hyväksy vaikka ymmärtää ja
On asioita, joita hyväksyy vaikka ei ymmärrä.
Jokainen miettiköön, mikä on hankalin tilanne. Luulee ymmärtävänsä ei ole tässä vaihtoehto. Kai tuo neljäs on vaikein, koska tuohon hyväksymiseen täytyy liittyä jonkin asteista uskomusta. En lähde opettamaan, sillä eiköhän jokaisella ole joltisenkin riski kappa esimerkkejä noista kolmesta ensimmäisestä ja rehellisellä neljännestäkin.

No miten tuo nyt liittyy tähän reissuun tänne Etelä-Afrikkaan. Kyllä se liittyy, sillä katselen tätä elämän menoa myös suomalaisen silmin. Kapkaupunki metropolina on kadun tasolla suvaitsevainen. Täällä näkee jos jonkinlaista viheltäjää, eikä kukaan ole heitä kopittamassa. Ei kuulkaa ystävät tällaista menoa sallittaisi Mikkelin torilla. Siellä jo muutamat juopot saavat kyydin laitakaupungille päivittäin ja yksi kerjäläinen on jo maan kuulu katuhäirikkö, jota kesäasukkaatkin ovat oppineet väistelemään. Toista ei hyväksyisi kukaan. Meno täällä ei kuitenkaan ole vauhdista huolimatta tunteetonta ja kylmää. Erilaisuuden kakofoniassa ei minusta ole pelättävää. Jotenkin ihmiset kulkevat sujuvasti arjen askareissaan eteenpäin. Ei kylmästi vaan ihmismäisesti.

On se tietenkin pysäyttävää, että pienet lapset leikkivät kadulla illan hämärtyessä. Katselin toissa päivänä italialaisen ravintolan terassilla syödessäni kolmen alle 7-vuotiaan tanssileikkejä kadun toisella puolella. Lapsilla näytti olevan mukavaa. Ja minä jo huolestuin ja närkästyin suomalaiseen tapaan. Helkutti heitteille jätettyjä. Ihmiset kulkivat ohitse ja hymyilivät lapsille. Alle kouluikäiset lapset nauttivat olostaan. Laskua maksaessani huomasin, että kadun lasten puolella olevasta pikapesulasta sammuivat valot. Musta mies ja nainen tulivat kadulle. Lämmin halaus lapsille ja perhe lähti käsi kädessä Main Roadia itään. Se siitä suvaitsemattomuudesta.

Arki siis sujuu näin. Rasismia ei näy kadulla. Päinvastoin kaikkialla on hauskoja kylttejä rasismin vastaisuudesta. No tietysti pitää miettiä, mitä ihmettä on tapahtunut sitten "freedomin" vuonna 1994. Paljon on tapahtunut, mutta jäänteet ovat vahvasti jäljellä. Miten ne näkyvät? Sitä pitää oikein miettiä. Ei minun suosikissa italialaisessa ravintolassa ole näkynyt mustia tai intialaisia asiakkaita. Ei myöskään englantilaisessa lähiravintolassa ole mustia asiakkaita ja saatikka mustia työntekijöitä. Tosin tuolla keskustan tosi hienoissa ravintoloissa taas ei ole kuin mustia tarjoilijoita. Hovi saattaa olla valkoinen. Kiinalaisissa ravintoloissa ei myöskään ole mustia, mutta ei siellä ole myöskään muita kuin kiinalaisia työntekijöitä.

Huh. Jotenkin tämä kuitenkin sujuu. Ymmärrä sitä siten ja hyväksy. Pitäisi mennä parturiin. Viimekertainen paikka, jossa viehättävä Joselyn oli taitava, on lopetettu. Hän oli intialainen ja muut työntekijät mustia. Nyt pitäisi uskaltaa mennä johonkin. Olisi tuossa kiinalaistenkin hiushoitola. Sinne? Enpä ehkä rohkene.

Isompiin ympyröihin mennäkseni on kai todettava, että "apartheid" on hyväksytty näihin rakenteisiin.

Valkoisilla on omat asuinalueet ja siellä on aivan eri hinnat asunnoille kuin mustien alueilla. Hotellien ja ravintoloiden hinnat tietyillä alueilla ovat kohtuuttoman korkeat muuhun tasoon verrattuna. Ruoka kaupassa on yleensä 5 - 7 kertaa halvempaa kuin Suomessa, mutta hotellihuoneesta saat maksaa puolet Suomen hinnoista. Niin se toimii.

Tähän eriarvoisuuteen sisältyy tietysti mitä melkoinen rekyyli. Sitä näyttävät pelkäävän myös lännen pääomat. Sen sijaan kiinalaisia se ei näytä haittaavan.Paikalliset valkoiset valittavat, että koulutettu väki lähtee maasta. Kaksi eri väristä keskiluokkaa etsii paikkaansa?

Mustien kanssa keskustellessa he painottavat, että he eivät halua "mugabismia". Sillä he tarkoittavat sitä, mitä tapahtui entisessä Etelä-Rhodesiassa eli nykyisessä Zimbabwessa. Yltiöpäiset maareformit ja muut uudistukset ajoivat valkoiset ja intialaiset pois maasta. Nyt entinen Etelä-Afrikkaa vauraampi maa on lähes rauniona. Ei pysty ruokkimaan omaa väkeään.

Voisimmeko oppia tästä, että arjen suvaitsevaisuus pitäisi näkyä myös poliittisella tasolla. Tätä varmasti tämä maa yrittää, mutta saa nähdä miten käy populistisen Zulu-heimoon kuuluvan presidentti Zuman touhujen sitten, kun aika jättää todellisesta suvaitsevaisuuden ikonista Nelson Mandelasta. Hän ei ole Zulu, vaan kuuluu xhosa-kansaan.

Kapkaupungissa kauniina sunnuntaina helmikuussa 2011

Jussi

ps. piti myös kirjoittaa Suomen suvaitsemattomuudesta. Siitä siis myöhemmin. Täältä saa perspektiiviä.
Julkaisen tämän nyt 29.4. ja ajankohta on mielestäni ihan sopiva.

FRESNAYEN JAGUARIT JA BOKSERIT

Välillä matkalaisen kamera on väärässä paikassa. Eilen lauantaina sitä olisi tarvittu. Tämä tuli mieleen, kun talon pojat pitävät parhaillaan pihalla pitkää lounasta ja kikattelevat. Eilen oli nimittäin värikäs ja iloinen pride-paraati. Se tulla hulmusi vastaan Beach Roadilla. Oli laulua ja tanssia joka lähtöön. Hotellien ja talojen parvekkeelta ihmiset vilkuttivat porukalle. Olisin ottanut kuvia ja pannut kyllä albumiin.

Robin tapasin italialaisessa ravintolassa ja kerroin kulkueesta. Hän sanoi, että 8 vuotta sitten kulkijoita oli vain 300 ja oli iloinen, kun vakuutin heitä nyt olleen yli 3000. Keskustelimme tovin ja hän oli yllättynyt siitä, että paraatissa oli minun mielestä paljon mustia naisia. Hän sanoi, että sateenkaarimaailma tai kuten täällä sanotaan pinkki, ei ole helppo mustille naisille. Suvaitsevaisuutta toivon heille, kuten kylttien manaamien Ugandan ja muiden Keski-Afrikan maiden seksuaalisille vähemmistöille. Noissa maissa touhu on asteen kovempaa kuin Latviassa ja Venäjällä.

Mutta mistä löytäisin bokserin? Boksereita on näillä matkoilla tullut päivystettyä ja kuvattua aina silloin ja tällöin. Nyt ei ole tärpännyt kuin vasta tänään sunnuntaina.

Aamulenkin päätin suunnata itään. Tänään en siis mennyt rantapromenadia länteen eli keskustaa kohti. Nenä oli kohti Fresnayeta ja Bantry Bayta. Matkan aiheena eivät olleet näyteikkunat, vaan ihan oikeasti talojen katselu. Niistä löytyy kuvia ennen pitkää näillä sivuilla.

Rinteiden yläkerrosten väen asunnot ovat hienoja. Niitä lähdin kurkkimaan. Se tosin on täällä hankalaa, sillä ovat pakanat linnoittautuneet tukevien muurien, piikkilankojen ja piikkien taakse. Fresnayessa katselu onnistuu edustan julkisivulle, sillä talot kohoavat rinteille. Kapean kadun varressa ovat lähes kadussa kiinni autotallien hienot ovet. Sähköiset portit ovat kapeita kalterikkoja. Autotalleista varmaan menee ainakin isoimpiin kämppiin jopa liukuportaita ja isoja hissejä. Muuten ei niihin lukaaleihin tavarat kulkisi kuin nostokurjella.

Täälläkin turisti voi ostaa taloja silmän ruoaksi. Tosin jalkamieheltä se vaatii kymmeniä ja taas kymmeniä portaita. Portaikon, josta lähdin ylös, nimi oli Florida Steps. Kuvaava on nimi. Kävin ihan asutuksen ylärajalla. Raahaamiselta se tuntuu 110 kiloisesta. Kolmekymmentä ainakin on ylimääräistä ylellisyyden painolastia. Urheilua ja iloa kuitenkin kaikki tyyni.

Ja löytyihän ne sieltä. Ensi pari kolme jaguaaria kadun varrelta. Ja komean portin takaa tervehti bokseri narttu. Sanoin suomeksi rauhoittelut, mutta eivät tehonneet. Haukkui peräänkin samalla äänellä kuin Hiski vainaa.

Lukija huomasikin jo juonen. Bokseri tarvitsee jaguaarin ja rikkaan isännän. Pitäisikö ottaa uusi kasvatukseen. Ei se nyt niin kalliiksi tule, ettei eläkeläinen siitä selviäisi. Jaguaari on jo. Se kuitenkin Suomessa tietäisi hyvästejä pitkille lekoisille talviaamuille, pitkille aamulehtien lukutuokioille ja säävarauksille. Bokseri on aina valmiina. Kokemusta on. Mutta jos ottaisi sen bokserin tänne ja ryhtyisi talonomistajaksi Fresnayessa. Rahasta se vain on kiinni. Tahtoa jo löytyisi.

Halvaannuttavia ajatuksia edelleen Kapkaupungista aurinkoisena sunnuntaina.

Jussi Kapkaupungissa Maaliskuussa

PÄIVÄNSÄDE JA KARL MARX

Ranskalainen Paul Lafarque kirjoitti artikkelisarjan ”Oikeus laiskuuteen” vuonna 1880 LÈgalitessa. Hänen ihanneyhteiskuntansa oli vapaan ihmisen yhteiskunta. Ihminen ei ole luotu raatamaan ja siksi hänellä on oikeus mielihalujensa mukaisesti ottaa rennosti. Hän hauskaa kyllä oli Karl Marxin vävy. Itse Parta-Kalle oli aatteineen oikea työn ihminen.

Marxin mukaan työ kuuluu olennaisena osana ihmiskunnan kehitykseen. Työn tuloksista ja työvälineiden omistuksesta vain käydään kamppailua, joka ei ratkea vasta,  kun kapitalismi on hävinnyt. Parta-Kallen aatteet on käytännössä jo koeteltu ja näillä näkymin suuren ristiriidan voittajasta ei ole epäilystäkään. Tosin uudenlainen koettelemus on tulossa ultravihreiden yhteiskunnallisen ajattelun myötä. He peesaavat kovasti vävy Paulin ajatuksia. Kehitys ja hyvinvointi eivät saa perustua työn, teknologian ja infrastruktuurin kehittämiselle. Kova kaipaus on menneeseen.
Mutta eikö juuri äskettäin esi-isämme raataneet pitkää päivää vuodet ympäriinsä?


Käsityöstä massatuotantoon

Menneisyyteen ei kyllä ole paluuta. Sieltä tosin voidaan oppia paljon. Työ on muuttunut valtavasti. Kun käsityöstä siirryttiin koneiden avulla massatuotantoon, olivat koneet voimasiirtoineen keskeisessä osassa. Ihmiskunta pystyi tuottamaan ennen näkemättömän määrän tavaraa markkinoiden kulutettavaksi. Tavaran kuului aivan sananmukaisesti kulua, jotta taas uudelle tavaralle tuli tilaa. Mikään värkki ei saanut kestää kovin pitkään.

Työn historia tuntee ainakin yhden esineen, joka on niin kestävä ja käytännöllinen, että se jo aikoja sitten oli muodostunut tekijälleen kannattamattomaksi. Se on Singerin poljettava ompelukone. Siinä on kuluvia eli liikkuvia osia varsin vähän. Se on kestänyt jo kohta 130 vuotta. Nyt niitä on meillä koristepöytinä olohuoneissa. Käytännöllisyytensä ne ovat osoittaneet vuosikymmeniä kehitysmaissa. Kone käy, vaikka ei ole sähköä. Käsikäyttöisten vesipumppujen ohella se on ollut menestyksekkäin vientitavara kehitysmaihin.
Singerin kaltaisia laitteita vaan ei ole keksitty monia.

Maailma olisi metka, jos teollinen massatuotanto olisi pystynyt tuottamaan meille välttämättömimmät esineemme lähes ikuisiksi. Koska emme ole tässä onnistuneet, uskon meidän olevan edelleen pakotetut etsimään ikiliikkujaa.


Jotain valoa

Jotain valoa sentään työn kehittyminen on tuonut meille viime vuosikymmeninä. Mikroprosessorit mullistivat tiedonkäsittelyn ja sitä myöten ne mullistavat massatuotannon lähitulevaisuudessa perusteellisesti. Uusi työn vallankumous mahdollistaa meille uuden tavaratuotannon.  Tämä vallankumous ulottuu myös palvelutuotantoon ja mahdollistaa aivan uudenlaisia hallinnoinnin käytäntöjä.

Me olemme vapautumassa esi-isiemme raadannasta. Vapauden ja toimettomuuden ihanneyhteiskunta ei näytä kuitenkaan olevan ainakaan vielä käsillä.

Mistä tässä oikein on kyse?

Uskon teollisen tuotannon ratkaisevan kehittämisen ongelmat jälleen ensimmäisenä. Näin on ollut teollisen vallankumouksen alkuajoista lähtien. Keihään kärjeksi ei ehkä enää kelpaa autoteollisuus, mitä se on ollut viimeiset 100 vuotta. Uudet mallit realisoituvat ensimmäisenä nykyään informaatioteknologian sektorilla. Teollisuus ja siihen integroituneet palvelut eivät ole enää kipupisteitä. Siellä on kokemusta ja potentiaalia ratkaista työn ja ihmisen eli tekijän välisiä jännitteitä.


Julkiset palvelut ovat myös tuotantoa

Kaukaa kaartaen tulen kuitenkin juttuni ytimeen. Suuri haaste meille on julkinen hallinto ja julkiset palvelut. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan palvelujen työ tuottavuus on viimeisten 25 vuoden aikana kaikesta kehityksestä huolimatta laskenut.  Näyttää siltä, että kun työhön sitoutuu paljon ihmistyötä, niin tuottavuus nykyisellä menolla jopa laskee. Paradoksaalista tässä on tietenkin myös se, että samaan aikaan kuitenkin työntekijät palvelualoilla valittavan kiireen työssä lisääntyneen sietämättömäksi.

Olemme sellaisessa tilanteessa, että työssä on niin kiire, ettei pyörän satulaan ehditä hypätä, vaan juostaan vieressä. Miten tämä on selitettävissä?

Pelkistetty selitys tälle on, että uusi teknologia ja sen tuoma informaation vallankumous ei näytä sopivan ilman suurta kitkaa vanhoihin rakenteisiin. Julkisessa taloudessa on meillä edessä teknologisen vallankumouksen lisäksi valtava rakenteellinen vallankumous. Nyt alkaisi myös Suomessa olla viimeiset ajat kyseenalaistaa tapamme tuottaa julkisia palveluja. Samalla suurennuslasin alle joutuvat hallinnoinnin tavat. Kansantaloutemme ei kestä, jos jatkamme kovin pitkään nykyistä menoa.

Mielenkiintoista on, että esimerkiksi valtion tuottavuusohjelmassa ratkottaessa ongelmaamme, keinot ovat olleet varsin heppoisia. Joitakin suhteellisen vähäisiä organisaatioiden yhdistämisiä ja sulauttamisia on erityisesti aluehallinnossa tapahtunut, mutta vaikutus on ilmeisen pieni mitä tuottavuuteen tulee. Kunnat ovat yritysmaailmaa matkien innostuneet enemmänkin lomautuksiin ja palkkamenojen säästöihin.  Rakenteelliset muutokset ovat varsin hapuilevia kuten helppojen toimialojen yhtiöittämisiä.

Tehostamisen ja tuottavuuden takana on yksinkertainen ajatus säästämisestä. Henkilöstömenoista säästäminen luo tehokkuutta ja tuottavuutta. Näin olemme ajautumassa ennen pitkää erityisesti kunta-alalla rakenteelliseen työvoimapulaan. Tien päässä on palvelutuotanto, joka toteutetaan kakkostyövoimalla, jos rahkeet riittävät siitäkään kilpailemaan yritysmaailman kanssa.


Kehittäminen vai saneeraus

Nyt olisi kuitenkin mahdollinen jo aivan toinen tie. Kehityksen avain ristiriita rakenteiden ja uuden teknologian välillä tulisi ratkaista työnkehittämisellä. Siihen taas tarvitsemme koko nykyisen kokeneen työntekijöiden kaartin. Irtisanomisten sijaan me lähtisimme vastuullisesti ja tietoisesti kehittämään uusia ratkaisuja. Se ei onnistu, jos olemme ensin saneeranneet organisaatiomme anorektikoiksi.

Maailma ei siis ole valmis. Ollemme oikeastaan nyt ensimmäisen kerran työn historiassa tilanteessa, jossa raadanta voisi muuttua järjelliseksi ja ihmisen mittaiseksi. Koskaan Suomessa meillä ei ole ollut vielä tilannetta, jossa työssä on tarjolla koko ajan valtavia uuden oppimisen mahdollisuuksia ja aivan uusia haasteita lähes meille kaikille. Emme vielä aiemmin myöskään ole olleet tilanteessa, jossa lähes kaikille meille ovat aivan ulottuvilla sekä vertikaalisen että horisontaalisen etenemisen väylät.

Työelämä on muuttunut ristiriitaiseksi. Samalla kun ihmiset kokevat kiireen sietämättömyyttä, uupumusta ja työn tunkeutumista vapaa-aikaan, niin se sisältää samalla ennen näkemättömiä uusia mahdollisuuksia.


Muutoksen hallinta

Muutos on ollut valtavan nopea. Huvittavaa kyllä, me työntutkijat vielä 20 vuotta sitten olimme kovin huolissamme työn yksipuolistumisesta ja sen aiheuttamasta vaivoista työntekijöille. Muotia olivat myös vaatimukset vaikuttamismahdollisuuksien ja osallistumisen lisäämisestä. Nyt työ koetaan liiankin vaativaksi. Muutoksen pelosta ei uskalleta tarttua mahdollisuuksiin. Kehittämisestä on tullut monelle peikko. Työn muutos koetaan uhaksi.

Downshiftaajien ja eskapistien maailma väistää tämän haasteen. Heidän maailma on vetäytyjien ultraindividualistien lintukoto. Sinne kyllä mahtuu väkeä, mutta hankalaksi elämän kehittymisen tekee se, että nämä uuden ajan koneensärkijät aatteineen ovat myös poikkiteloin vähäosaisten ja erityisesti kehitysmaiden elinolojen kehittämiselle.  Me tarvitsemme vielä monia uusia keksintöjä. Ei Kehruu-Jenny työtä lopettanut 1800-luvulla. Eikä uusi teknologia tee sitä nytkään.

Minä muuten kannatan ydinvoiman lisärakentamista Suomeen.



12.4.  Mikkelissä

Jussi

NATON KANSSA NAIMISIIN – EI KIITOS

Puhemiehiä riittä

Kosintaan kannattaa joskus aina vastata kielteisesti. Suomi-neito voi saada siitä hamekankaan. Leikki sikseen, sillä minusta on vakava asia, liitytäänkö Natoon vai ei. Siitä ei sitten millään kuitenkaan nouse tämän vaalin tärkeätä kysymystä. Julkkisdemareista osa entistä presidenttiä myötäillen vastaa avoimesti, että kyllä sinne vaan. Samaa ilmeisesti osa kokoomuksenkin nuoremmasta kaartista halajaa. Onneksi ovat hiljaa, sillä tässä asiassa kannattaa olla tarkka.

Minä vastustan ihan julkisesti Natoon liittymistä. Siinä ei ole mitään kiertelemistä ja kaartelemista. Tunnustaudun tässä ihan aidosti paasikiveläiseksi ja Hesarin viikkoliitteessä olleen artikkelin mukaisesti kuuluvani menneen talven lumiin siis talvisotaiseksi jäänteeksi. Minusta nimitys on ihan myönteinen, sillä vielä kannattaa siitäkin "rajakahakasta" ottaa oppia kahmalo kaupalla.

Kuka meitä turvaisi

Kannattajien mielestä kyse on turvatakuista ja EU:n takuut eivät siihen riitä. Minusta turvatakuiden hakeminen ulkopuolelta on yhtä tyhjän kanssa kuin 1920- ja 30-luvuilla luottaminen Kansainyhteisöön ja kuhertelu välillä reunavaltioiden ja välillä taas pohjoismaisen yhteistyön ja avuannon nimiin. Sanalla sanoen minä en luota ulkopuolisten apuun kriisitilanteen sattuessa, sillä kovassa liemessä ovat EU:n kumppanit ja Nato-maat Euroopassa, jos meillä kerta on hätä. Muilla on ihan riittävästi tekemistä oman hätänsä kanssa, jotta tänne apuun rientäisivät.

Mihin sitä turvaa oikein haetaan? Venäjää sillä tarkoitetaan ja tilannetta, jossa Venäjän edut ovat ristiriidassa laajemminkin Itämeren alueella kuin pelkästään Suomen kanssa. En näe sellaista turvallisuuden uhkaa tänä päivänä, enkä näe sitä lähitulevaisuudessakaan. Venäjän intressit ovat suuntautuneet nyt Kaukoitään. Heidän tähtäin on Tyynellä merellä ja kasvavilla Aasian markkinoilla. Toinen suunta heillä on tietenkin levottomat entiset Neuvostoliittoon kuulunet osat ja kansallisuudet Kaukasuksella. Siellä sitä on pähkinää purtavaksi vuosikausiksi. Paasikiveen palatakseni tilannetta voisi kuvata, että ei pidä heitellä kivillä naapureiden ikkunoita, vaikka naapuri katseleekin toisaalle.

Yhteen sopiva vai kiinni naitettu

On väitetty, että jäämme tärkeästä tiedosta paitsi, jos emme ole Natossa mukana. Argumentteina ovat myös olleet, että putoamme kehityksen kelkasta, jos emme ole mukana. Rohkeimmat penäävät sitä, että emme kanna kansainvälistä vastuutamme, jos emme ole mukana.

Ammun alas nuo kaikki väitteet.

Aloittakaamme ensimmäisestä. Tuolla väitteellä tarkoitetaan jotain salaista tietoa lähinnä terrorismista ja Nato-piirin sisäisistä jutuista. "Höpö, höpö", sanon minä. Ei Suomen osaaminen sotilastiedustelussa ja turvallisuustiedustelussa ole mihinkään kadonnut sitten Hallamaan ja kumppaneiden kulta-ajan. Suojelupoliisi ja pääesikunnan tiedusteluosasto tällä sektorilla ovat luotettavissa käsissä. Me kansalaiset voimme olla huoletta. Asioista ei ole huudeltu, eikä Suomi pidä tapana edelleenkään korskua. Sotilastermein homman nimi on "hyshys". Luulenpa meidän oleva antava osapuoli ja saavan takaisin sen, minkä tarvitsemmekin. Ei siis mitään hätää.

Toiseen kysymykseen on ensinnäkin todettava, että Nato on nykyisin varsin sekalainen joukko. Näiden maiden kykyä yhteiseen johtamistoimintaan ja teknologian hyväksikäyttöön on syytä epäillä. Suomi on liittoutumattomana pysynyt erinomaisesti kelkassa mukana. Asiantuntijat ovat todenneet, että Suomi saattaa olla yhteensopivampi minkä tahansa Nato-maan kanssa, kuin kaksi Nato-maata keskenään. Emme jää jälkeen teknologiasta, jos itse aktiivisesti pidämme siitä huolen. Nato-jäsenyys ei tuohon toisi sen kummempaa helpotusta niin taloudellisesti kuin poliittisestikaan. Tavarat tulisi ostaa vaikka olisimme jäsen. Jäsenalennuksia ei siitä heruisi. Päinvastoin olisimme mahasta kiinni niin kuin entinen talonpoika Hankkijaan.

Kansainvälinen vastuu onkin jännä juttu. Viimeisimmät tapahtumat ovat osoittaneet kansainvälisissä poliisin hommissa, että USA:n kumppanina on vaara joutua ojasta aallokkoon. Korean sota, Vietnam, Irak, Afganistan ja kohta tällä menolla Pohjois-Afrikka joidenkin tapahtumien kohdalla YK-verhouksista huolimatta ovat olleet enemmän tai vähemmän jenkkien omaa itsekästä politiikkaa milloin öljyn tavoittelemiseksi ja milloin jos jonkunlaisen terrorismin tai ismin kukistamiseksi. Jäljet eivät vakuuta.
Huolimatta hyvää tarkoittavasta alusta, niin Afganistanissa olemme joutuneet USA:n kelkassa sotaa käyväksi osapuoleksi. Ei tällaista sotaa tarvitse julistaa, realiteetit vaan on otettava huomioon. Ei talvisotakaan julistettu ja kuitenkin sotaa käyvänä osapuolena teimme kaikkemme, jotta vihollinen ei Suomea valloittaisi. Sotaa julistamatta tapettiin ja tapeltiin. Onneksi. Nyt meikäläisiä ammutaan ihan oikeasti kohti Afganistanissa. Siellä on sota ja meidän pitäisi olla keskellä taistelutannerta rauhassa rakentamassa tulevaisuutta perin penseälle kansalle. Ei onnistu. Sieltä tulisi lähteä pois mahdollisimman pian. Tämä myös siksi, että kumppaneiden tarkoitusperät eivät ole puhtaat.

Mitä jauhoja sitten pussissa löytyy?

USA:n politiikka Lähi-idässä ja Arabien alueella on ollut öljyn sanelemaa aina 1970-luvulta. Yksi presidenttien tärkeimpiä neuvonantajia Donald Henri Rumsfelt kiteytti 1986 kirjoituksissaan koko tarinan, jota eversti evp, tohtori Pekka Visuri kuvasi Mikkelin upseerikerholla pitämässä esitelmässään muutama vuosi sitten dramaattisesti. Hän näytti kopion kirjasta, jossa oli kuvattu karttaan ovaalin muotoinen kaari alkupäänään Irak. Kaari ulottui lahden pohjukasta koilliseen aina Kaukasuksen öljyalueille asti. Se peitti Iranin ja Afganistanin. Visuri vertasi esitystä Mein Kampf:ssa kuvailtuihin Saksan tavoitteisiin Ukrainan viljelyalueiden ja Kaukasuksen öljyn valtaamiseksi. Samaa tarkoittaa Donald Rumsfelt. Das Lehbensraum. Sillä elintilan valtausreissulla ovat jenkit edelleen. Reissu pitkittyy ja loppua sille ei ole näkyvissä. Täältä löytyy selitys myös Georgian kriisille. Ei meidän rajalla ole nyt tällaisia konfliktin aineksia.

USA on siis nyt Al gaidan perässä Afganistanissa. He sotivat tänään taleban-joukkoja vastaan terrorismin torjumiseksi. Mielenkiintoista on, että USA oli Neuvostoliiton vetäydyttyä Afganistanista tukemassa samaista taleban-porukkaa valtaan 1990-luvulla. Syyskuun 11. muutti siis kaiken. Ei, vaan koko ohjelma oli jo useita vuosia aiemmin kirjoitettu.

Tuollaisessa kansainvälisessä hyväntekeväisyydessä ei Suomen pidä olla mukana.

Venäjän kelkka ei myöskään kelpaa

On tässä siis tullut mättöä USA:n niskaan. Uskokaa kuitenkin, että samanlaiset perkeleet tulisivat, jos Suomi olisi Venäjän pyynnöstä ja houkuttelemana tekemässä solidaarisuustyötä Tsetseniassa, Ossetiassa tai Georgiassa. Ihan oikein sinisilmäisesti kaverin kanssa oltaisiin rakentamassa rauhaa. Ei kuulkaa, minulta on kyllä karissut harhauskot, joita vielä joskus nuorena Neuvostoliitosta uskoin. Venäjä on suurvalta ja haluaa sellaisena pysyä. Meidän on syytä pysyä kaikkien suuravallaksi pyrkivien ja itseään suurvaltana pitävien kelkasta ulkona. Tehdään vaan kannattavaa muuta kauppaa niiden kanssa. Eikö?
Kummasti vaan Itävalta porskuttaa eteenpäin. Saatikka sitten Sveitsi, jolla jos kellä on ollut hankalat naapurit kautta aikojen, siis Saksa, Ranska ja Italia sekä aiemmin yksi hankalimmista, Itävalta-Unkari. Meidän on sentään helppo olla nykyisin Ruotsin ja Venäjän välissä. Jos Ruotsi hakeutuu Natoon, niin ei sen pitäisi meitä hetkauttaa.

Kallis palkka-armeija vai asevelvollisuus

Miksi en salli liittymistä Natoon?

Edellä on pitkä tarina syistä, mutta olennaista on myös se, että Natoon liittyminen tietäisi ennemmin tai myöhemmin meille palkka-armeijaa. Se murentaisi meidän alueellisen puolustuksemme. Meillä ei olisi riittävän hyvin koulutettua ja vahvaa reserviä koko maamme puolustamiseksi. Uskottavuutta on tänä päivänä se, että meillä on kaikilla mittapuilla mitattuna hyvin koulutettu kansallinen armeija, joka perustuu vahvaan reserviin. Kansainvälisissä tehtävissä meidän reserviläiset ovat olleet taidoiltaan erinomaisia, jos heitä verrataan suurvaltojen palkka-sotureihin.

Minä en halua Isänmaatani puolustamaan vähäväkistä palkka-armeijaa, jonne on rekrytoitu ikäluokista se miesaines, joka ei kouluissa ja muissa ammateissa ole pärjännyt. Valitettavasti on niin, että siitä armeijasta saattaisi tulla kaljupäisten muskelipoikien leikkipaikka. Tämä on tietysti kauhukuva.
Minä uskon ihan tavallisiin suomalaisiin ja heidän haluunsa pysyä maailman melskeistä erossa. Samassa porukassa on kuitenkin pontta, jos asia niin vaatii.

Lukija huomaa, että kyllä se Paasikiven, Halstin ja osin Kekkosenkin on lukenut. Osin olenkin ja osin myös näin ymmärtänyt.


Tätä kirjoitin Kapkaupungissa illan jo pimennyttyä


Jussi

Gilda

SIINÄ SE ON, GILDA ALE.

Meikäläisen vanhuuden turva. Tosin indeksileikkuri on kova. Tuloksen mukaan vain 1/20 osaa tulisi blakkariin. Tienaamisen takia ei meikäläisen tapaiset kylläkään ole mukana. Tämä homma on oikeasti myös hauskaa ja kiinnostavaa. Se johtuu taas porukasta.

Hevosurheilu on oikeastaan hauskaa siksi, että hevosmiehet ja hevosnaiset täällä ravipuolella ovat rempseää väkeä. Reiluin porukka Anttolanhovin kuntoutuksessa oli raviohjastajat ja-valmentajat. Mukavampaa kaveria saa hakea kuin mitä Airaksisen Risto on. Hän on muuten lähtöisin Juvan miehiä.

Muuten tuolla meidän neidillä on erinomainen suku. Se syntyi vuosi sitten Lehtisalon Antin hoteisiin Kausalassa. Emä Sugar Dream on Kuusaan Virma Oy:n tammoja. Sokeripalalla on jälkeläisenä  2 haamumaileria. Tästä neljännestä odotetaan isojen veljien jalan jäljille kovaa menijää.

Käykää vilkaisemassa firman kotisivuja. En tiedä, onko neiti ylpeä isästään, mutta kimppa hehkuttaa kyllä Going Kronoksen perään. Orin isä on Viking Kronos ja se kertoo kuulemma ravimiehille kaiken tai ainakin niin paljon, että voi olla pikkaisen kade. Going Kronos on ensimmäinen 4-vuotias, joka on juossut Elitloppetin loppukilpailussa. Jälkeläisiä sillä on vielä vähän, mutta kohta tulokset näkyvät. 

Neidin isoveli Sugarin kolmas varsa Democrat aloitti muutama kuukausi sitten kilpailemisen ja on edennyt lähes voitosta voittoon Ruotsissa. Eilen lauantaina juoksi Solvallassa erittäin kovassa lähdössä toiseksi ja 4-vuotiaaksi kovalla ajalla 14.8ake.

Kesäksi Gilda menee laitumelle jonnekin Etelä-Suomeen, mutta ensi talveksi siitä saattaa tulla ranskatar. Oppii siellä sitten hienojen naisten tavoille. On poissa täältä ja ei ehkä saa täkäläisten murrosikäisten lävistysvimmaa. Saa syödä talven vihreillä kunnailla oikeaa ruohoa. Tällainen olisi siis tuon neidin vaihto-oppilas vuosi.

Taidan vaihtaa vaalien jälkeen Korvakahvilan viereiseen totokioskiin.

Tavataan siellä vaalien välillä.

Jussi numero 9.

Hyvä veto

Leijonat touhussa

Harvoin matkailijaa onnistaa tällä tavalla. Olimme Aquilan alueella safarilla. Siellä on tällä hetkellä leijonalauma omassa muutaman 10 hehtaarin tarhassa odottamassa pääsyä luonnon helmaan. Tarkoittaa sitä, että viereisen alueen märehtijöille ja pahkasioille odotaa kovat ajat ensi vuonna. Lauma on myös kasvussa, sillä 2 naarasta on tiineenä ja kolmattakaan ei tarvitse tämän kuvasarjan mukaan enää epäillä. Naarailla herää pentujen kanssa oikea saalistusvietti.

Näin se tapahtuu  ja päälle tulee kumeaa karjuntaa. Tosin uros oli jo kolmen päivän kiiman jälkeen varsin poikki. Se ei ollut syönyt ja juonut muutamaan päivään. Ensi sen täytyi päivystää kiimaan tulevaa naarasta muutama päivä, jolloin varsin penseä naaras vain härnäili. Mutta vahdittava oli, sillä lauman nuori uros oli myös hereillä. Sitten alkoi 3 päivän yhtämittainen suoritus. Akti puolen tunnin välein.

Levon hetki kaiken tuoksinan keskellä. Uros oli  merkannut alueensa mahtavilla peräpään suihkuilla. Nuori 4 vuoden vanha kaveri kiersi alueen kaukaa. Mutta tuleva 8 vuotias isä ei aavista, että tässä porukassa taisi tämä lysti olla viimeinen. Näimme Aquilan toisella puolella tarhatun mahtavan 12 vuotiaan uroksen, jonka vastuulle lauman hoitaminen siirtyy 6 kuukauden kuluttua. Mustalla kauluksella varustettu joutuu hommiin muaalle. Oppaat arvelivat, että myös lauman nuorukainen siirretään pois, sillä uusi herra ei ehkä suvaitse kilpailijoita. Nämä leijonat eivät ole siis luonnonvaraisia, mutta tarhat ovat kyllä isompia kuin Korkesaaren häkit. Täytyy pistäytyä joskus myöhemmin Aquilassa ja katsoa josko ovat onnistuneet luonnonvaraistamaan laumansa. Sitä muuten odotti tarhassa 1 leopardi ja kaksi gepardia. Leopardi oli pelastettu yhdeltä tilalta, jossa se oli syötetty niin isoksi, että vatsa laahasi maahan. Nahkan kasvatusta. Nyt herra loikoilu hyvä kuntoisena hyvin eristetyn tarhansa suojissa. Gepardit olivat ihan silitettävissä.        Kaikkea sitä näkee.   

Lukijat.Kommentteja.

Toivon Teidän jättävän kommentteja kirjoituksien perään. Kommentit voit jättää anonyyminä tai sähköpostiosoitteesi kera jos haluat vastauksen henkilökohtaisesti. Pyrin vastaamaan jokaiseen kommenttiin.


Jussi

PAKKO KÄYDÄ – DISTRICT SIX MUSEUM

Turistin vakiokohteet ovat täällä Table Mountain ja Robben Island. Robben Island on pyhiinvaelluspaikka. Pöytävuori taas on väistämätön. Siitä enemmän jossakin toisessa yhteydessä.
Jos haluaa eläytyä sisään Etelä-Afrikan historiaan, niin paikallinen Iziko-museo on hieno paikka. Kaikki siellä esitetty on täsmällistä, nykyaikaista. Museo on siis hyvin valaistu vitriininäyttely planetaarioineen kansojen historiasta ja luonnosta.

Museosali

Valistunut matkailija löytää kuitenkin Buitenkant Streetiltä todellisen helmen. Sinne 170 - vuotta vanhaan metodistien kirkkoon on vuonna 1994 perustettu District Six Museum. Vanhaa kirkkosalia reunustavat suuret valokuvat, seinätaulut ja yläparvelle rakennetut malliasuinhuone, -parturi-kampaamo sekä -kauppa. Siellä kerrotaan District Sixin eli kuudennen asuinalueen historiaa.
Museo on rikkonut perinteisen museon idean. Se on interaktiivinen historiallisten valokuvien, dokumenttien, audio-visuaalisten juttujen sekoitus. Mieleni oli sanoa sekasotku, sillä siellä ei kaikki ole ihan ojennuksessa. Siellä on taidenäyttelyitä, koulutusta, tutkijatapaamisia ja vaikka mitä. Vieraillessani viimeksi siellä tapasin kahvilasta iloisen päiväkotiryhmän ruokailemasta. Vierailijoita on siis päiväkodeista, kouluista, yliopistoista ja tietenkin turisteja ympäri maapallon. Vaikka paikka on pieni ja intiimi, niin sen vaikutus ympäristöön on ollut valtaisa.

Yksi menestyksekkäimmistä näyttelyistä ja tapahtumista ovat olleet Richard Riesen kirjan Buckinhamin palatsi (1986) ympärille koottu näyttely ja tapahtumat vuosina 1998 – 2000. Kirja kertoo menneestä elämästä alueella. Kirjan myötä alkoi tulvia muistoja District Sixin elämästä. Memory Cloth on jo yli 300 metriä pitkä. Se on täynnä ihmisten omakätisiä kirjoituksia ja piirroksia elämästään. Se on muistojen käärinliina.

Käärinliina

Tämä ei ole salapoliisikertomus, joten valot päälle ja lähtekäämme tutustumaan District Sixiin.
District Six oli asuinalue, joka syntyi 1800-luvun puolesta välistä lähtien aivan nykyisen kaupungin keskustan kupeeseen. Alue sijaitsee rautatieaseman luoteispuolella ja on eteläosiltaan vain puolen kilometrin päässä satamasta. Alueen ja sataman välissä oli aiemmin teollisuutta. Alueen länsi puolella on kauppa- ja teollisuusalue Woodstock, tosin lähempänä rantaa.

Alueen asuttivat pohjoisesta etelään muuttaneet mustat orjat ja työläiset. Hieman myöhemmin alueen löysivät myös malesialaiset ja intialaiset. Näin kaupunginosasta tuli vähitellen kaupunki kaupungissa. Siellä olivat omat koulut, kirkot, moskeijat, kaupat, teurastamot, parturit, elokuvateatterit, urheiluseurat, soittokunnat ja palokunnat. Parhaimmillaan väkiluku lienee ollut lähes 100 000 ihmistä. Se oli viidennes Kapkaupungin väestä 1940-luvulla.

Tällaisia yhteisöjä syntyi myös Suomeen kaupunkien kasvaessa. Tuttuja ovat Helsingin Kallio, Vallila, Sörnäinen ja Tampereen Pispala, Amuri sekä myös Mikkelissä Emolan taustat.

Ulkopäin ahtaaseen kohdistuva paine luo näille yhteisölle oman leimansa. District Six:ssä olivat omat katujenginsä, roistonsa, uskovaisensa, mutta sinne muodostui myös jo 1920-luvulla voimakas yhteiskunnallinen liike. Satamatyöntekijät järjestäytyivät ensin ja sitten vähitellen muut perässä. Organisoijana oli 1920- ja 30 luvulla Etelä-Afrikan kommunistinen puolue. Puolue on edelleenkin elinvoimainen ja vaikutusvaltaisin ryhmä ANC:n sisällä. Erityisesti tänä päivänä sen nuoret ovat terhakoita.

Ditrict Six muodosti sisälleen voiman vastaamaan valkoisten painostukseen. Käsittääkseni täällä porukan johdossa olivat ay-aktiivit ja hyvin koulutetut värilliset. Näin oli myös vuonna 1948 alkaneella apartheidin kaudella. Johannesburgissa taas keskuksena olivat Soweton valtaisa Chinatown ja sen lähiöt. Täällä keskuksena oli aivan kaupungin keskustassa ollut ampiaispesä, josta tosin suuri osa mustista oli vähitellen 1950-luvulla muuttanut Table Mountainin takaisiin tasankojen lähiöihin.
Mikäpä oli sitten kätevämpää, kuin kaupungin hallinnon julistaa District Six valkoisten alueeksi. Tämä tapahtui 1966. Asukkaat, joita oli 60 000, siirrettiin pakolla vuosina 1966-ja 69 Protean ja Kirschboschin "uusiin lähiöihin". Yhteisön elämä oli ohi.

Tuholaiset työssä

Kaupungin johdon suunnitelmat, laajentaa keskustaa alueelle, eivät ole toteutuneet. Freedomin 1994 jälkeen on pikkuisen yritetty palata entiseen. Pieniä kortteleita entisille asukkaille paluumuuton kannustukseksi on rakennettu puskutraktorien kumoamien vanhojen sijaan. Näyttää kuin, jos Helsingin Kallio olisi jyrätty ja tilalle sen jälkeen rakennettu Vantaan Havukosken rivitaloja. Paluu entiseen ei toimi. On orpoa. Siellä nämä talot nyt kyyhöttävät keskustasta pois johtavan moottoritien vieressä ja osin allakin. Suojaan niillä on yksi säilynyt moskeija. Yläosaa alueesta hallitsee sinne rakennettu Kapkaupungin teknillinen korkeakoulu.

District Six museossa on parasta se, että se hellästi vaalii mennyttä elämää, mutta ei aseta mahdottomia unelmia paluusta siihen aikaan. ihmisten elämänkerrat seinätauluilla ovat pysäyttäviä. Ne kertovat meille myös, että aika aikaansa kutakin. Museon ovat rakentaneet ihmiset, joilla on muistoja maailmasta, jota he silloin halusivat muuttaa unelmiensa mukaiseksi. Sitä unelmaa katselen hämmentyneenä tänään täällä Kapkaupungissa.

7.3.2011 Kapkaupungissa
Jussi

TÄNÄÄN TUUTTASIVAT KUMEASTI KONTTILAIVOJEN SUMUSIREENIT

-reissublogi 5

Sitä sattuu täällä. Aamulla heräsin kumeaan kuminaan. Mikä sanonta? Taivas oli pilvessä ja ajattelinkin nyt olevan sellaisen sumuaamun, josta olin kuullut.

Aamun alkusessioiden jälkeen sonnustauduin rannan promenadille lenkkeilemään. Meri oli usvan peitossa ja jostain kaukaa huusivat sumutorvet. Tuli mieleen Kurt Martti Walleniuksen kirja Miesten meri, jossa kontto tuli ja Jäämeren kippareiden laivojen sumusireenit ulvoivat. Ajattelin konttilaivojen menneen yön aikana kauemmaksi avomerelle. Suuret laivat ovat olleet redillä koko viikon aivan tuossa rannan tuntumassa. Taivas oli myös pilvessä. Pilvet eivät tosin peittäneet Table Mountainia. Siis yläpilveä yli 1500 metriä.



Sää on täällä metkaa ja sitä pitää selittä hieman perusteellisemmin. Nyt on kesä. Tämä tarkoittaa samaa kuin kesä Välimerellä. Täällä on ikään kuin välimerellinen ilmasto. Samaan viininviljelyn eteläiseen vyöhykkeeseen kuuluvat Chilen, Argentiinan, Uusi- Seelannin ja Australian viinialueet. Kesä on lämmin ja talvi on lauha. Täällä tosin ei viinialueella ole nähty lunta miesmuistiin. Lumiset vuoret ovat muutaman sata kilometriä pohjoiseen. Lunta on siellä joskus 2000 - 3000 metrin korkeudella.


Kesällä lämmin päivä ja 14 asteinen merivesi pelaavat omaa peliään. Toissa päivä oli kuuma, mutta yöllä ei tuullut kuten tavallista. Höyrystynyt kylmä vesi jäi avomeren ylle. Aamu sumu oli sakea. Kun lähdin lenkille rantaan 10.30, ei avomerellä näkynyt mitään. Tosin tuuli oli jo yltynyt. Siinä jolkottelin kohti kääntöpistettä. Ja hups, käännyttyäni siinä ne laivat olivat aivan liki rantaa. Joku kauimmainen vielä huhuili itsekseen. Nopeasti merituuli oli pyyhkäissyt rannan vapaaksi. Aallot rantavallia vasten olivat mahtavat.


Rantapromenadi on kivetetty hienosti. Meren siitä erottaa lähes 4 metrinen kivimuuri ja osittain sen päälle rakennettu betonikorotus. Muuri on tarpeen, sillä nyt kesälläkin tyrskyt lyövät siitä yli kivetykselle. Talvella, siis kesä-elokuussa myrskyt painavat vettä yli vallien jopa ruohikolle. Kuivin jaloin ei siis silloin lenkistä aina selviäisi. Rantamuurin edustalla ovat pienet rantakalliot ja niiden lomassa kasvaa merilevää. Sen nimi kelp. Kelp-metsiköt muodostavat vedenalaisen viidakon. Kalifornian rannikolla varret voivat olla jopa 50 metriä pitkiä. Täälläkään lainelautailijat ja sukeltajat eivät tule 100 metriä ölähemmäksi rantaa. Liaanit ulottuvat siis kauaksi merelle.

Kelp-levä on erityisessä suojeluksessa. Se on erittäin terveellistä niin ihmisille kuin lehmillekin. Siksi rantakaista kaupungin edustalla on luonnonsuojelualuetta. Levä muuten haisee kuin huusin takainen, mutta ekologisesti se on tärkeää. Huolissaan siitä näyttävät olevan.


Meri on täällä siis kummajainen kylmän ja lämmön vaihteluineen. Vaihtelu ei veden lämmössä ole mitään verrattuna siihen, kun menemme 500 kilometriä Garden Roadia itään. Ennen Port Elisabethia tulemme alueelle, jossa Intian valtameri ja Atlantin valtameri kohtaavat. Siellä on hienoa.
Kilometrikaupalla on upeita hiekkarantoja ja dyynialueita. Ei hotellin hotellia ja rantavarjon rantavarjoa. Knysnan ja Port Elisabethin välillä on loistavia lahden poukamia. Siellä voi kävellä rannalla tapaamatta ristin sielua. On siellä loma-asutustakin, mutta pientä ja harvassa. Luonnon ihme siellä on kahden meren kohtaaminen. Saman päivän aikana rannalla veden lämpötila voi vaihdella jopa 10 astetta. Tuuli on yleensä kova ja meri heittää ilmaan suolaisia höyryjään. Tämmöinen astmaatikko kyllä viihtyy siellä. Uskomatonta. Mutta vedessä siellä viihtyvät myös osterit. Oyster Bay on öiseen aikaan täynnä kirkkaita laivan valoja. Pyytävät ostereita.


Nyt mentiin jo aika kauas Kapkaupungista. Tänään oli siis yllä pilviverho, mutta käymättä sisämaassa tiedän jo Stellenboschissa 40 kilometrin päässä olleen mahti helteet. Siellä ne viinit kypsyvät laaksoissa, joissa on kuuma. Laaksoja reunustavilla rinteillä parhaat pinot noir- ja chenin blanch-rypäleet varttuvat 400 – 600 metrin korkeudella. Sinne matkaamme ensi viikolla kunhan Maisa ja kumppanit saapuvat.

Sääilmiö tämäkin, että eilen aivan tuossa naapurissa oli pensaspalon alku. Kävin tänään lenkillä katsomassa jälkiä. Muutama aaria oli palanut ja  lähimmät talot olivat 10 metrin päässä pensaista. Lion Rumpsin vatsakarvat kärventyivät. Viini alueella 2009 korjuu aikaan kierrellessämme mieleen onkin jäänyt kaksi tuoksua. Mäski ja metsäpalot.

Edelleen Kapkaupungissa eli Kaapstadtissa helmikuussa 2011

Jussi

TURISTI EI EHDI PÄIVÄUNILLE

-reissublogi 4

Kun tulin aamupäivän lenkiltä kahdentoista hujakoilla. Paikan toinen isännistä Rob kysyi, nytkö sitten ehtisit päikkäreille?  Hän muisti varmaan Maisan ja minun toissa joulukuisen vierailun. Silloin olimme niin poikki, että aamiaisen jälkeen molemmat otettiin reilut aamupäivän unet ja pienen iltapäiväkierroksen jälkeen uni taas maittoi ennen illallista. Ensimmäisellä viikolla vielä nukuttiin yli 10 tunnin yöunet. Se sitten oli jotakin.

Silloin tarvitsimme kyllä molemmat lepoa ja irtiottoa arjesta. Meillä oli juuri takana Anttolanhovin ikävät revohkat, josta ajattelin kirjoittaa loppu viikolla. Sen aika on nyt, sillä sopimukset ovat nyt ohi.
Nyt ei ehdi päiväunille. Sitä pitääkin selittää vähän. Päiväohjelma on yksinkertainen. Ei mitään turismia. Käyn aamiaisella klo 09. Eilen Rob paistoi minulle lisukkeeksi löysän munan. Se oli extraa.

Sitten vain töihin. Työtäni täällä on tämä kirjoittaminen. olen tavoitellut sitä, että kaksi juttua syntyisi päivittäin. Eilen ensimmäisen sutaisin 10 ja 11 välillä. Oli vähän kiire lenkille. Vakiolenkki vie 1 ½ tuntia ja risat. Kiireen teki tietenkin miesten MM-pursuit, jota katselin NRK:n nettikanavalta. Siinä hulinassa meni myös joukkuemäen ensimmäinen kierros lähes loppuun. Suomalaisilta ei sujunut, joten minä painelin taas lenkille.

Toinen lenkki oli aamupäivän kertaus. Ei hyvää kannata vaihtaa. Ensin suoraan rantanurmikoille ja sieltä kohti keskustaa eli länteen. Kääntöpisteenä on paikallinen ravintola- ja hotellikoulun portin pieli. Aikaa menee reilu tunti. Eilen tosin otin jo heiveröisiä juoksu askelia. Mennessä on myötätuulta ja tullessa mukava vilvoittava merituuli on lievästi vastainen. Mereltä tuule mukavasti ja virvoittavasti. Merivesi on nimittäin vain +14. Täällä päässä Atlantin valtamerta virtaa kylmä antarktinen merivirta. Sekin on ikään kuin nurinpäin mitä Pohjois-Eurooppaan tulee.

No päivä jatkuu. Eilen suihkun jälkeen ehdin nähdä itävaltalaisten riemun. Norjalaisilta se tuli vähän väkisin. Markkinamiehiä. Hautamäen toinen hyppy oli komein. Mäenlaskun jälkeen ryhdyin sonnustautumaan illalliselle.Viisi minuuttia ja mies oli menossa Winstonia Roadia alas 100 metriä siihen kuuluisaan lähipizzeriaan. Iso olut alle ja sitten lautaselle quattro stagione Hartenbergin pinotage 2006 kera. Viiniä sai vain pulloittain. Pöytään vaan koko lysti. Täällä ei tarvitse juoda kaikkea yhdessä illassa, vaan pullon lopun voi jättää säilöön kapakkaan tai ottaa mukaan. Uskoo Maisa tai ei, otin puolikkaan mukaan ja aion tänään viedä sen mukanani illalliselle. Omankin pullon voi viedä kapakkaan on se sitten täysi tai puolikas.

Kello 9 illalla kämpille ja sitten taas kirjoittamaan. Se sujuu yleensä sillä tavalla puolikkaan punkun ja oluen jälkeen, että aamulla on edessä oikoluku.

Ilta päättyi eilen surkuhupaisaan yritykseeni laittaa valokuvia pisca-albumiin. Oli soitettava Kaislalle Mikkeliin. Tytär väsyneenkin sai ilahduttaa isäänsä atk-ketteryydellään. Oltiin jo luovuttamassa, kun vahingossa painoin oikein ja synkronointi käynnistyi. Hyvä minä. Kone pyöritti kuvia yli puolituntia ja sitten ping. Lähetykset kotiväelle onnistuivat. Tuloksia on nähtävissä tällä sivustolla.

Tuosta sepustuksesta täytyy tehdä yhteenveto. Näin se menee 3 tuntia urheilua, 3 tuntia urheilun katselua, 3 tuntia kirjoittamista, 2 tuntia tietokoneen ja kuvien värkkäämistä. Päälle 11 tunnin unet. Niitä häiritsivät tappelevat kissat aamulla 6 maissa. Muuten ok.
Yhteenlaskusta selviä, että luppoa ei jää 2 tuntia ja sekin meni italialaisessa ravintolassa ja aamiaisella. Ole tässä sitten turisti.

Edelleen täällä Kapkaupungissa

Jussi
ps. 27 minuutin kuluttua alkaa naisten kymppi

Kuvia

 

SEA POINT ON KUIN NY:N BROOKLIN

 – reissublogi 3

 Kapakaupungin keskusta jää Table Bay:n poukamaan ja se takana on jylhä Table Mountain. Laakeassa lahdenpohjukassa ovat linnoitus ja satama. Keskusta pilvenpiirtäjineen on kuin mikä tahansa maailman metropoli. Varsinaisesti kaupunki ulottuu pohjoiseen ja länteen yli rantatasankojen. Siellä on myös kaupungin ghetto tai niin kuin paikalliset sanovat Chinatown. Siellä asuu 1 tai 2 miljoonaa ihmistä.

 Itään keskustasta niemenkärjessä on Green Point, missä sijaitsee kuuluisa jalkapallostadion. Ajuri kertoi toissa päivänä, että se on myytävänä vaikka venäläisille! Hieno se on. Stadion on siis vain 2 km keskustasta. Main Road halkoo Green Pointin kuten sitä seuraavan Sea Pointin. Green Pointissa Main Roadin pohjoispuolella on hieno vanha asuinalue. Katuja reunustavat kaksikerroksiset rivitalot. Voisi olla missä tahansa Britanniassa. Se on rakennettu jo 1800-luvulla.

 Sea Point on 2 km pitkä asuinkaistale meren ja Lions Headin ja Lions Rumpin muodostamien harjanteiden välissä. Lions Head on yli 700 metriä ja Rump lähes 400 korkea. Alueen pääkatuja ovat Beach Road, rantabulevardi ja Main Road sekä ehkä kolmas ylimmäinen eli High Level Road. Tämä kertookin kaiken alueen topografiasta. Ensin tulee muutama sata metriä leveä rantatasanko ja sitten Main Roadilta poikkikadut lähtevät nousemaan vuoren rinteisiin.

 Sosioekonominen kartta on tietenkin sellainen, että rantasangolla ovat hotellit, keskellä kaupat ja mustien asunnot. Mitä ylemmäksi menemme sen hienompia ovat kämpät.  Ja idempänä Fresnayen päässä on sitten tosihienoa. Siitä ei sitten olekaan pitkä matka Cliftoniin, joka on paikallinen Monaco. Siellä on kolme uimarantaa: yksi rikkaille, toinen tosi rikkaille ja kolmas mahti rikkaille.

 Sea Point ei ole sinänsä rikkaiden alue. täällä näkee kaikenlaisia ihmisiä. Mikä hienointa väestössä näkyy vielä kaupunginosan syntyhistorian. Alue oli autio vielä viime vuosisadan alussa. Sitten emigroitui tänne rakentamaan asuntonsa ensiksi juutalaisia ja sitten kreikkalaisia. Molemmat ryhmät olivat pakolaisia. Juutalaiset pakenivat Euroopan pogromeja. Heitä vainottiin erityisesti vuosisadan alussa Venäjällä ja Puolassa. Eikä Ranskakaan ollut vähäisin siinä pahanteossa. Ranskasta tänne oli sikäli helppo muuttaa, koska hugenotteja pakeni paavin ja Ranskan kuninkaan vainoa suurin joukoin tänne 1600-luvulla. Täällä on vieläkin vanhoja hienoja hugenottikaupunkeja. Kumma kyllä ranskankieli ei ole ottanut jalansijaa.

 Kreikkalaiset sen sijaan tulivat tänne Turkin painostamina. Turkkihan ajoi yli 100 000 kreikkalaista vuosituhantisilta sijoiltaan Turkin mantereelta 1910- luvulla. Suurin osa heitä meni Manner-Kreikkaan, mutta paljon muutti myös uudelle mantereelle, Australiaan ja tänne. Kreikassa käyneet muistavat ainakin Makedonian maakunnassa Neue eli uusialkuiset kylät. Ne ovat siirtolaiskyliä.

 Kolmas eurooppalainen väestöryhmä on tietenkin italialaiset. Heillä on täällä paljon ravintoloita ja pääasiassa asiakkaat ovat paikallisia italialaisia. Siitä tunnistaa hyvät ruokapaikat. Täällä siis ollaan tavernojen, pizzerioiden ja synagogien keskellä. Kansaa on erilaista ja muuten he eivät erotu, kuin juutalaismiehillä on pieni piponsa. Ortodoksijuutalaisia sivuletteineen ja kaapuineen ei ole näkynyt. Niitä taas tapaa Brooklynissa tämän tästä. 

Sea Pointia voisi Brooklynin sijaan paremminkin verrata Nizzaan. Tämä on minusta vain viehättävämpi juuri siksi, että tällä on porukkaa joka lähtöön. Vielä en ole kertonutkaan hienoista englantilaisista ravintoloista, japanilaisista ravintoloista, sushi-paikoista… mutta se on sitten eri juttu, sanoi Kipling. Hänkin yksi kovimmista siirtomaaherrojen ylistäjistä.

 Nyt lähi bistroon. Hei onhan täällä siis ranskalaistakin. Terveisiä vaan Porrassalmen kadulle Bistro Vileeseen Ilkalle ja Vilmalle.

Kapkaupungissa edelleen lauantai-iltana


Jussi

KOI KOIN VOI NÄHDÄ VIELÄ KADULLA

 –reissublogi 2

Maiden ja mantujen asuttaminen tai valloittaminen noudattaa ihmeen samanlaisia uria. Näin on myös Suomen niemellä tapahtunut.

Capeland muodostaa Afrikan eteläisimmän alueen.  Niemen kärkenä on Cape Horn eli Hyvän Toivon niemi. Aluetta asutti ennen valkoisten valtaa koi koi-kansa. He olivat karjankasvattajia vuorten välisillä tasangoilla ja laaksoissa. Koi koit ovat pienikokoisia, laihoja ja heillä on lyhyt käkkärätukka. Mieleen tulevat Namibian bushmannit.

Intian merireitin löytäminen muutti elämän tällä niemellä ja merenpoukamissa. Hollantilaiset perustivat linnoituksen ja suojasataman nykyisen Kapkaupungin lahdelle. Täältä lähdettiin siis purjehtimaan vaaralliselle matkalle niemen ympäri kohti Intian valtamerta. Asetuttuaan tänne hollantilaiset häätivät koi koit vuorille, tuhosivat heidän karjalaumansa ja hakkasivat vuorten rinteiden hienot metsät. Sitten tarina onkin tavanomainen. Linnoitus vaihtoi omistajaa 1600- ja 1800-luvuilla brittien ja hollantilaisten ottaessa yhteen. Loppupuolella niskan päällä olivat britit ja maa Buurisotien (1900-luvun alussa) jälkeen kuului kansainyhteisöön. Julman apartheit-kauden 1948 - 1994 jälkeen Etelä-Afrikan tasavaltaa ovat hallinneet mustat eli siis ANC.

Palataan vielä koi koi-kansaa. he eivät antaneet helposti periksi maahantunkeutujille. Hollantilaiset, britit ja hugenotit kokivat kovia suurissa koi koi-sodissa. Koi koit kärsivät tappion ja useita heidän johtajiaan pidettiin vuosikymmeniä tyrmässä kuuluisalla Robben Islandilla. Siellä pakotettiin kärvistelemään 200 vuotta myöhemmin nykyisen mustan enemmistön johtajat kuten Nelson Mandela.

Nykyisin alueen pääväestö on mustia. He ovat tulleet pohjoisesta valkoisten houkuttelemina ja pakottamina. Vallanpitäjät tarvitsivat työvoimaa maatiloille ja satamaan. Työvoimaa löytyi myös idästä ja niinpä malesialaisista ja intialaisista tuli suuri väestöryhmä Etelä-Afrikkaan. He olivat ainakin aluksi enimmäkseen käsityöläisiä ja kauppiaita.
Maan pääkieli afrikaans kuulostaa hollannilta, mutta se on outo sekoitus hollantia, englantia ja malesialaisten kieltä. Kansojen sulatusuuni siis tämäkin. Itse asiassa täällä on valtavasti eri kansallisuuksia. Siitä ajattelin kertoa myöhemmin.

Koi Koihin vielä palatakseni. Heitä näkee kadulla myös täällä Sea Pointissa. En ole jutellut heidän kanssaan, mutta kovin hyljeksityiltä näyttävät. Siirtomaaherrojen eliksiiri viina ei näytä olevan heille vierasta. Kurjalta tuntuu ja vähän samanlainen tunne on kuin Kööpenhaminan rautatieasemalla kohdattuani eskimoita. Mitkähän olisivat tunnelmat, jos Helsingin kaduilla kerjäläisinä olisivat romanian mustalaisten sijaan saamelaiset.

Alkuperäiskansoja tulisi arvostaa ja heidän elinoloistaan pitää huolta.

Jussi

TURISTIKENKÄ HIERTÄÄ

 – reissublogeja 1

Täällä sitä taas ollaan. Maanäärissä on toisenlaista kuin koti Suomessa. Eilen aamulla -35 astetta ja täällä Kapkaupungissa aamulla klo 09 oli 18 astetta ja sumuista. Sumupilvet olivat sitkeitä ja eivät väistyneet ennen puoltapäivää. Illaksi selkeni ja lämpötila on nyt kahdeksan kieppeillä vielä yli +20 astetta. Täällä on loppukesä ja viininkorjuu aivan ovella.

Olen jo kolmatta kertaa täällä. Siitä voi päätellä, että taidan tykätä säästä, maisemista ja ihmisistä. Näin on ja siksi toisekseen tänne on helppo matkustaa. Iltapäivällä Helsingistä Lontoon koneeseen ja sieltä 19.20 paikallista aikaa kohti Etelä-Afrikkaa. Jos osaa nukkua koneessa, on helpot oltavat. Aamiainen tarjottiin klo 07 ja Kapkaupunkiin landattiin klo 08.55. Koneessa katselin jo ties kuinka monennen kerran elokuvan Stig Blomqvistin Millenium- sarjan ensimmäisestä osasta. Se sopi minulle hyvin, sillä olen aiemmasta poiketen valinnut matkalukemiseksi englanninkieliset äänikirjat Milleniumista. Kertausta siis.

Ilahduin siitä, että hotelliin oli sitten viime vuoden tullut langaton verkko. Sitä olen käyttänyt jo tänään tulopäivänä hulvattomasti. Kotia terveisiä, vaalikoneet surisevat ja kadettiveljien juhlapäivän organisointi toimii. Saa nähdä jämähdänkö tähän seuramaan hiihdon MM-kisoja, jotka tiemmä alkavat jo huomenna. Tulokset kyllä katson. Mutta?

Palaaminen vanhaan paikkaa tuntuu aina siltä, että se on pienempi kuin aiemmin. Niinhän ne lapsuudenkin leikkipaikat kummasti kutistuvat. No jos on pienempää, niin on myös tutumpaa.
Päivällä kävin jo Maisalle lupaamalla lenkillä rantabulevardilla. Uudet lenkkikengät ja vanhat kuteet. Olin käyttänyt kenkiä kyllä Mikkelissä, mutta hemmetin pakkaset sotkivat pahasti alku vuoden tavoitteet. Tästä oppii sen, että kantapäät eivät kovetu maatessa ja villasukat jalassa. Tämän huomasin, kun laitoin vanhat  kesäturistin kengät jalkaan. Kummasti hieraisi vasemman jalan kantapäätä tuhansien käyttötuntien jalkineet. Tähän sitten tarvittaisiin ”kasia” eli ”Eight houria”, joka on hyvä lääke auringon polttamalle iholle, finneille, palovammoille ja nirhamille. Tuubi vaan sattui jäämään kotiin. Mutta kemikalioon tai vastaavaan on asia muutenkin, sillä kylpyhuoneen ikkunalta tuulen ja vedon vuoksi helähti partavesi kaakelille. Vessa ja kylppäri haisee tai tuoksuu nyt Obissonilta. Se on sitä samaa hajua, joka jää lapsenlapsiin isoisän halauksista.

”Kasi” on muuten ihmevoide. Se kehitettiin hevosille ja sopii nyt ihmisten joka lähtöön. Ja se on kaiken lisäksi sattumalta hoksattu.

Ruokajutuista kerron myöhemmin, mutta edelleen on todettava lähipizzeria olevan huippuiskussa. Söin mielipizzani Positinon. Se on kasvispizza ja vähän tuhdimmin suolattuna ja avocadolla höystettynä erinomaista. Paikan tarjoilijat oli laitettu kiertoon, mutta samanlainen nuorekas porukka oli remmissä kuin viime vuonnakin. Tulevat tänne Välimereltä talveksi ja palaavat taas huhtikuussa kotikonnuilleen. Kuuluvat siis ravintolaväen nomadeihin. Se on nykyajan paimentolaisuutta.

keskiviikkona 23.2.  Kaapstadtissa eli Kapkaupungissa

Jussi