Ranskalainen Paul Lafarque kirjoitti artikkelisarjan ”Oikeus laiskuuteen” vuonna 1880 LÈgalitessa. Hänen ihanneyhteiskuntansa oli vapaan ihmisen yhteiskunta. Ihminen ei ole luotu raatamaan ja siksi hänellä on oikeus mielihalujensa mukaisesti ottaa rennosti. Hän hauskaa kyllä oli Karl Marxin vävy. Itse Parta-Kalle oli aatteineen oikea työn ihminen.
Marxin mukaan työ kuuluu olennaisena osana ihmiskunnan kehitykseen. Työn tuloksista ja työvälineiden omistuksesta vain käydään kamppailua, joka ei ratkea vasta, kun kapitalismi on hävinnyt. Parta-Kallen aatteet on käytännössä jo koeteltu ja näillä näkymin suuren ristiriidan voittajasta ei ole epäilystäkään. Tosin uudenlainen koettelemus on tulossa ultravihreiden yhteiskunnallisen ajattelun myötä. He peesaavat kovasti vävy Paulin ajatuksia. Kehitys ja hyvinvointi eivät saa perustua työn, teknologian ja infrastruktuurin kehittämiselle. Kova kaipaus on menneeseen.
Mutta eikö juuri äskettäin esi-isämme raataneet pitkää päivää vuodet ympäriinsä?
Käsityöstä massatuotantoon
Menneisyyteen ei kyllä ole paluuta. Sieltä tosin voidaan oppia paljon. Työ on muuttunut valtavasti. Kun käsityöstä siirryttiin koneiden avulla massatuotantoon, olivat koneet voimasiirtoineen keskeisessä osassa. Ihmiskunta pystyi tuottamaan ennen näkemättömän määrän tavaraa markkinoiden kulutettavaksi. Tavaran kuului aivan sananmukaisesti kulua, jotta taas uudelle tavaralle tuli tilaa. Mikään värkki ei saanut kestää kovin pitkään.
Työn historia tuntee ainakin yhden esineen, joka on niin kestävä ja käytännöllinen, että se jo aikoja sitten oli muodostunut tekijälleen kannattamattomaksi. Se on Singerin poljettava ompelukone. Siinä on kuluvia eli liikkuvia osia varsin vähän. Se on kestänyt jo kohta 130 vuotta. Nyt niitä on meillä koristepöytinä olohuoneissa. Käytännöllisyytensä ne ovat osoittaneet vuosikymmeniä kehitysmaissa. Kone käy, vaikka ei ole sähköä. Käsikäyttöisten vesipumppujen ohella se on ollut menestyksekkäin vientitavara kehitysmaihin.
Singerin kaltaisia laitteita vaan ei ole keksitty monia.
Maailma olisi metka, jos teollinen massatuotanto olisi pystynyt tuottamaan meille välttämättömimmät esineemme lähes ikuisiksi. Koska emme ole tässä onnistuneet, uskon meidän olevan edelleen pakotetut etsimään ikiliikkujaa.
Jotain valoa
Jotain valoa sentään työn kehittyminen on tuonut meille viime vuosikymmeninä. Mikroprosessorit mullistivat tiedonkäsittelyn ja sitä myöten ne mullistavat massatuotannon lähitulevaisuudessa perusteellisesti. Uusi työn vallankumous mahdollistaa meille uuden tavaratuotannon. Tämä vallankumous ulottuu myös palvelutuotantoon ja mahdollistaa aivan uudenlaisia hallinnoinnin käytäntöjä.
Me olemme vapautumassa esi-isiemme raadannasta. Vapauden ja toimettomuuden ihanneyhteiskunta ei näytä kuitenkaan olevan ainakaan vielä käsillä.
Mistä tässä oikein on kyse?
Uskon teollisen tuotannon ratkaisevan kehittämisen ongelmat jälleen ensimmäisenä. Näin on ollut teollisen vallankumouksen alkuajoista lähtien. Keihään kärjeksi ei ehkä enää kelpaa autoteollisuus, mitä se on ollut viimeiset 100 vuotta. Uudet mallit realisoituvat ensimmäisenä nykyään informaatioteknologian sektorilla. Teollisuus ja siihen integroituneet palvelut eivät ole enää kipupisteitä. Siellä on kokemusta ja potentiaalia ratkaista työn ja ihmisen eli tekijän välisiä jännitteitä.
Julkiset palvelut ovat myös tuotantoa
Kaukaa kaartaen tulen kuitenkin juttuni ytimeen. Suuri haaste meille on julkinen hallinto ja julkiset palvelut. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan palvelujen työ tuottavuus on viimeisten 25 vuoden aikana kaikesta kehityksestä huolimatta laskenut. Näyttää siltä, että kun työhön sitoutuu paljon ihmistyötä, niin tuottavuus nykyisellä menolla jopa laskee. Paradoksaalista tässä on tietenkin myös se, että samaan aikaan kuitenkin työntekijät palvelualoilla valittavan kiireen työssä lisääntyneen sietämättömäksi.
Olemme sellaisessa tilanteessa, että työssä on niin kiire, ettei pyörän satulaan ehditä hypätä, vaan juostaan vieressä. Miten tämä on selitettävissä?
Pelkistetty selitys tälle on, että uusi teknologia ja sen tuoma informaation vallankumous ei näytä sopivan ilman suurta kitkaa vanhoihin rakenteisiin. Julkisessa taloudessa on meillä edessä teknologisen vallankumouksen lisäksi valtava rakenteellinen vallankumous. Nyt alkaisi myös Suomessa olla viimeiset ajat kyseenalaistaa tapamme tuottaa julkisia palveluja. Samalla suurennuslasin alle joutuvat hallinnoinnin tavat. Kansantaloutemme ei kestä, jos jatkamme kovin pitkään nykyistä menoa.
Mielenkiintoista on, että esimerkiksi valtion tuottavuusohjelmassa ratkottaessa ongelmaamme, keinot ovat olleet varsin heppoisia. Joitakin suhteellisen vähäisiä organisaatioiden yhdistämisiä ja sulauttamisia on erityisesti aluehallinnossa tapahtunut, mutta vaikutus on ilmeisen pieni mitä tuottavuuteen tulee. Kunnat ovat yritysmaailmaa matkien innostuneet enemmänkin lomautuksiin ja palkkamenojen säästöihin. Rakenteelliset muutokset ovat varsin hapuilevia kuten helppojen toimialojen yhtiöittämisiä.
Tehostamisen ja tuottavuuden takana on yksinkertainen ajatus säästämisestä. Henkilöstömenoista säästäminen luo tehokkuutta ja tuottavuutta. Näin olemme ajautumassa ennen pitkää erityisesti kunta-alalla rakenteelliseen työvoimapulaan. Tien päässä on palvelutuotanto, joka toteutetaan kakkostyövoimalla, jos rahkeet riittävät siitäkään kilpailemaan yritysmaailman kanssa.
Kehittäminen vai saneeraus
Nyt olisi kuitenkin mahdollinen jo aivan toinen tie. Kehityksen avain ristiriita rakenteiden ja uuden teknologian välillä tulisi ratkaista työnkehittämisellä. Siihen taas tarvitsemme koko nykyisen kokeneen työntekijöiden kaartin. Irtisanomisten sijaan me lähtisimme vastuullisesti ja tietoisesti kehittämään uusia ratkaisuja. Se ei onnistu, jos olemme ensin saneeranneet organisaatiomme anorektikoiksi.
Maailma ei siis ole valmis. Ollemme oikeastaan nyt ensimmäisen kerran työn historiassa tilanteessa, jossa raadanta voisi muuttua järjelliseksi ja ihmisen mittaiseksi. Koskaan Suomessa meillä ei ole ollut vielä tilannetta, jossa työssä on tarjolla koko ajan valtavia uuden oppimisen mahdollisuuksia ja aivan uusia haasteita lähes meille kaikille. Emme vielä aiemmin myöskään ole olleet tilanteessa, jossa lähes kaikille meille ovat aivan ulottuvilla sekä vertikaalisen että horisontaalisen etenemisen väylät.
Työelämä on muuttunut ristiriitaiseksi. Samalla kun ihmiset kokevat kiireen sietämättömyyttä, uupumusta ja työn tunkeutumista vapaa-aikaan, niin se sisältää samalla ennen näkemättömiä uusia mahdollisuuksia.
Muutoksen hallinta
Muutos on ollut valtavan nopea. Huvittavaa kyllä, me työntutkijat vielä 20 vuotta sitten olimme kovin huolissamme työn yksipuolistumisesta ja sen aiheuttamasta vaivoista työntekijöille. Muotia olivat myös vaatimukset vaikuttamismahdollisuuksien ja osallistumisen lisäämisestä. Nyt työ koetaan liiankin vaativaksi. Muutoksen pelosta ei uskalleta tarttua mahdollisuuksiin. Kehittämisestä on tullut monelle peikko. Työn muutos koetaan uhaksi.
Downshiftaajien ja eskapistien maailma väistää tämän haasteen. Heidän maailma on vetäytyjien ultraindividualistien lintukoto. Sinne kyllä mahtuu väkeä, mutta hankalaksi elämän kehittymisen tekee se, että nämä uuden ajan koneensärkijät aatteineen ovat myös poikkiteloin vähäosaisten ja erityisesti kehitysmaiden elinolojen kehittämiselle. Me tarvitsemme vielä monia uusia keksintöjä. Ei Kehruu-Jenny työtä lopettanut 1800-luvulla. Eikä uusi teknologia tee sitä nytkään.
Minä muuten kannatan ydinvoiman lisärakentamista Suomeen.
12.4. Mikkelissä
Jussi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti