Puhemiehiä riittä
Kosintaan kannattaa joskus aina vastata kielteisesti. Suomi-neito voi saada siitä hamekankaan. Leikki sikseen, sillä minusta on vakava asia, liitytäänkö Natoon vai ei. Siitä ei sitten millään kuitenkaan nouse tämän vaalin tärkeätä kysymystä. Julkkisdemareista osa entistä presidenttiä myötäillen vastaa avoimesti, että kyllä sinne vaan. Samaa ilmeisesti osa kokoomuksenkin nuoremmasta kaartista halajaa. Onneksi ovat hiljaa, sillä tässä asiassa kannattaa olla tarkka.
Minä vastustan ihan julkisesti Natoon liittymistä. Siinä ei ole mitään kiertelemistä ja kaartelemista. Tunnustaudun tässä ihan aidosti paasikiveläiseksi ja Hesarin viikkoliitteessä olleen artikkelin mukaisesti kuuluvani menneen talven lumiin siis talvisotaiseksi jäänteeksi. Minusta nimitys on ihan myönteinen, sillä vielä kannattaa siitäkin "rajakahakasta" ottaa oppia kahmalo kaupalla.
Kuka meitä turvaisi
Kannattajien mielestä kyse on turvatakuista ja EU:n takuut eivät siihen riitä. Minusta turvatakuiden hakeminen ulkopuolelta on yhtä tyhjän kanssa kuin 1920- ja 30-luvuilla luottaminen Kansainyhteisöön ja kuhertelu välillä reunavaltioiden ja välillä taas pohjoismaisen yhteistyön ja avuannon nimiin. Sanalla sanoen minä en luota ulkopuolisten apuun kriisitilanteen sattuessa, sillä kovassa liemessä ovat EU:n kumppanit ja Nato-maat Euroopassa, jos meillä kerta on hätä. Muilla on ihan riittävästi tekemistä oman hätänsä kanssa, jotta tänne apuun rientäisivät.
Mihin sitä turvaa oikein haetaan? Venäjää sillä tarkoitetaan ja tilannetta, jossa Venäjän edut ovat ristiriidassa laajemminkin Itämeren alueella kuin pelkästään Suomen kanssa. En näe sellaista turvallisuuden uhkaa tänä päivänä, enkä näe sitä lähitulevaisuudessakaan. Venäjän intressit ovat suuntautuneet nyt Kaukoitään. Heidän tähtäin on Tyynellä merellä ja kasvavilla Aasian markkinoilla. Toinen suunta heillä on tietenkin levottomat entiset Neuvostoliittoon kuulunet osat ja kansallisuudet Kaukasuksella. Siellä sitä on pähkinää purtavaksi vuosikausiksi. Paasikiveen palatakseni tilannetta voisi kuvata, että ei pidä heitellä kivillä naapureiden ikkunoita, vaikka naapuri katseleekin toisaalle.
Yhteen sopiva vai kiinni naitettu
On väitetty, että jäämme tärkeästä tiedosta paitsi, jos emme ole Natossa mukana. Argumentteina ovat myös olleet, että putoamme kehityksen kelkasta, jos emme ole mukana. Rohkeimmat penäävät sitä, että emme kanna kansainvälistä vastuutamme, jos emme ole mukana.
Ammun alas nuo kaikki väitteet.
Aloittakaamme ensimmäisestä. Tuolla väitteellä tarkoitetaan jotain salaista tietoa lähinnä terrorismista ja Nato-piirin sisäisistä jutuista. "Höpö, höpö", sanon minä. Ei Suomen osaaminen sotilastiedustelussa ja turvallisuustiedustelussa ole mihinkään kadonnut sitten Hallamaan ja kumppaneiden kulta-ajan. Suojelupoliisi ja pääesikunnan tiedusteluosasto tällä sektorilla ovat luotettavissa käsissä. Me kansalaiset voimme olla huoletta. Asioista ei ole huudeltu, eikä Suomi pidä tapana edelleenkään korskua. Sotilastermein homman nimi on "hyshys". Luulenpa meidän oleva antava osapuoli ja saavan takaisin sen, minkä tarvitsemmekin. Ei siis mitään hätää.
Toiseen kysymykseen on ensinnäkin todettava, että Nato on nykyisin varsin sekalainen joukko. Näiden maiden kykyä yhteiseen johtamistoimintaan ja teknologian hyväksikäyttöön on syytä epäillä. Suomi on liittoutumattomana pysynyt erinomaisesti kelkassa mukana. Asiantuntijat ovat todenneet, että Suomi saattaa olla yhteensopivampi minkä tahansa Nato-maan kanssa, kuin kaksi Nato-maata keskenään. Emme jää jälkeen teknologiasta, jos itse aktiivisesti pidämme siitä huolen. Nato-jäsenyys ei tuohon toisi sen kummempaa helpotusta niin taloudellisesti kuin poliittisestikaan. Tavarat tulisi ostaa vaikka olisimme jäsen. Jäsenalennuksia ei siitä heruisi. Päinvastoin olisimme mahasta kiinni niin kuin entinen talonpoika Hankkijaan.
Kansainvälinen vastuu onkin jännä juttu. Viimeisimmät tapahtumat ovat osoittaneet kansainvälisissä poliisin hommissa, että USA:n kumppanina on vaara joutua ojasta aallokkoon. Korean sota, Vietnam, Irak, Afganistan ja kohta tällä menolla Pohjois-Afrikka joidenkin tapahtumien kohdalla YK-verhouksista huolimatta ovat olleet enemmän tai vähemmän jenkkien omaa itsekästä politiikkaa milloin öljyn tavoittelemiseksi ja milloin jos jonkunlaisen terrorismin tai ismin kukistamiseksi. Jäljet eivät vakuuta.
Huolimatta hyvää tarkoittavasta alusta, niin Afganistanissa olemme joutuneet USA:n kelkassa sotaa käyväksi osapuoleksi. Ei tällaista sotaa tarvitse julistaa, realiteetit vaan on otettava huomioon. Ei talvisotakaan julistettu ja kuitenkin sotaa käyvänä osapuolena teimme kaikkemme, jotta vihollinen ei Suomea valloittaisi. Sotaa julistamatta tapettiin ja tapeltiin. Onneksi. Nyt meikäläisiä ammutaan ihan oikeasti kohti Afganistanissa. Siellä on sota ja meidän pitäisi olla keskellä taistelutannerta rauhassa rakentamassa tulevaisuutta perin penseälle kansalle. Ei onnistu. Sieltä tulisi lähteä pois mahdollisimman pian. Tämä myös siksi, että kumppaneiden tarkoitusperät eivät ole puhtaat.
Mitä jauhoja sitten pussissa löytyy?
USA:n politiikka Lähi-idässä ja Arabien alueella on ollut öljyn sanelemaa aina 1970-luvulta. Yksi presidenttien tärkeimpiä neuvonantajia Donald Henri Rumsfelt kiteytti 1986 kirjoituksissaan koko tarinan, jota eversti evp, tohtori Pekka Visuri kuvasi Mikkelin upseerikerholla pitämässä esitelmässään muutama vuosi sitten dramaattisesti. Hän näytti kopion kirjasta, jossa oli kuvattu karttaan ovaalin muotoinen kaari alkupäänään Irak. Kaari ulottui lahden pohjukasta koilliseen aina Kaukasuksen öljyalueille asti. Se peitti Iranin ja Afganistanin. Visuri vertasi esitystä Mein Kampf:ssa kuvailtuihin Saksan tavoitteisiin Ukrainan viljelyalueiden ja Kaukasuksen öljyn valtaamiseksi. Samaa tarkoittaa Donald Rumsfelt. Das Lehbensraum. Sillä elintilan valtausreissulla ovat jenkit edelleen. Reissu pitkittyy ja loppua sille ei ole näkyvissä. Täältä löytyy selitys myös Georgian kriisille. Ei meidän rajalla ole nyt tällaisia konfliktin aineksia.
USA on siis nyt Al gaidan perässä Afganistanissa. He sotivat tänään taleban-joukkoja vastaan terrorismin torjumiseksi. Mielenkiintoista on, että USA oli Neuvostoliiton vetäydyttyä Afganistanista tukemassa samaista taleban-porukkaa valtaan 1990-luvulla. Syyskuun 11. muutti siis kaiken. Ei, vaan koko ohjelma oli jo useita vuosia aiemmin kirjoitettu.
Tuollaisessa kansainvälisessä hyväntekeväisyydessä ei Suomen pidä olla mukana.
Venäjän kelkka ei myöskään kelpaa
On tässä siis tullut mättöä USA:n niskaan. Uskokaa kuitenkin, että samanlaiset perkeleet tulisivat, jos Suomi olisi Venäjän pyynnöstä ja houkuttelemana tekemässä solidaarisuustyötä Tsetseniassa, Ossetiassa tai Georgiassa. Ihan oikein sinisilmäisesti kaverin kanssa oltaisiin rakentamassa rauhaa. Ei kuulkaa, minulta on kyllä karissut harhauskot, joita vielä joskus nuorena Neuvostoliitosta uskoin. Venäjä on suurvalta ja haluaa sellaisena pysyä. Meidän on syytä pysyä kaikkien suuravallaksi pyrkivien ja itseään suurvaltana pitävien kelkasta ulkona. Tehdään vaan kannattavaa muuta kauppaa niiden kanssa. Eikö?
Kummasti vaan Itävalta porskuttaa eteenpäin. Saatikka sitten Sveitsi, jolla jos kellä on ollut hankalat naapurit kautta aikojen, siis Saksa, Ranska ja Italia sekä aiemmin yksi hankalimmista, Itävalta-Unkari. Meidän on sentään helppo olla nykyisin Ruotsin ja Venäjän välissä. Jos Ruotsi hakeutuu Natoon, niin ei sen pitäisi meitä hetkauttaa.
Kallis palkka-armeija vai asevelvollisuus
Miksi en salli liittymistä Natoon?
Edellä on pitkä tarina syistä, mutta olennaista on myös se, että Natoon liittyminen tietäisi ennemmin tai myöhemmin meille palkka-armeijaa. Se murentaisi meidän alueellisen puolustuksemme. Meillä ei olisi riittävän hyvin koulutettua ja vahvaa reserviä koko maamme puolustamiseksi. Uskottavuutta on tänä päivänä se, että meillä on kaikilla mittapuilla mitattuna hyvin koulutettu kansallinen armeija, joka perustuu vahvaan reserviin. Kansainvälisissä tehtävissä meidän reserviläiset ovat olleet taidoiltaan erinomaisia, jos heitä verrataan suurvaltojen palkka-sotureihin.
Minä en halua Isänmaatani puolustamaan vähäväkistä palkka-armeijaa, jonne on rekrytoitu ikäluokista se miesaines, joka ei kouluissa ja muissa ammateissa ole pärjännyt. Valitettavasti on niin, että siitä armeijasta saattaisi tulla kaljupäisten muskelipoikien leikkipaikka. Tämä on tietysti kauhukuva.
Minä uskon ihan tavallisiin suomalaisiin ja heidän haluunsa pysyä maailman melskeistä erossa. Samassa porukassa on kuitenkin pontta, jos asia niin vaatii.
Lukija huomaa, että kyllä se Paasikiven, Halstin ja osin Kekkosenkin on lukenut. Osin olenkin ja osin myös näin ymmärtänyt.
Tätä kirjoitin Kapkaupungissa illan jo pimennyttyä
Jussi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti