Kaupunkisuunnittelu ja kehysalueet Mikkelissä

Äskettäin koteihin jaetussa Mikkelin palveluoppaassa on kaupunkimme maankäyttöjohtajan Topiantti Äikkään erinomainen kirjoitus ”Parahin kaupunkilainen”. Siinä hän tuo kolme näköalaa.

Ensinnäkin kaupunkien kehityssuunnaksi hän näkee keskittymisen väistämättömänä ja sen seurauksena keskustaajaman aurinkona muulle yhdyskuntarakenteelle. Tätä näkökulmaa pyrin haastamaan kirjoitukseni lopulla.

Toiseksi hän korostaa aluekeskusten (Mikkelissä Anttola, Ristiina, Haukivuori, Suomenniemi ja Otava), vetovoimaisuutta vapaa-ajanasumisen, matkailun ja myös pysyvän asumisen näkökulmasta. Hyvä näin.

Kolmanneksi hän kirjoittaa ”Mikkelin tapauksessa matkailun antavan etutekijöitä kaupunkisuunnittelulle Saimaan järviluonnon, ruokakulttuurin ja kaupunki – maaseutu suhteen, jotka ovat ominaista juuri Mikkelille – ei juuri muualla”. Tämäkin vallan erinomainen nosto.

Ensimmäisen kerran näen tällaista julkisessa keskustelussa. Haluan kuitenkin pohtia lisää kaupunkikeskusten tai kaupunkitaajaman ja kehysalueen suhdetta.

Mikkeli oli vielä pienehkö hallinto- koulu- varuskuntakaupunki viime sotien jälkeen. Lähikunnat, Mikkelin maalaiskunta, Juva ja Kangasniemi, olivat väkiluvultaan sitä suurempia. Sittemmin kaupungistuminen ja 2000-luvun kuntaliitokset ovat tehneet siitä Etelä-Suomen pinta-alaltaan suurimman maaseutukaupungin, jonka väkiluku kasvoi 54 000. Nyt väkiluku on kääntynyt laskuun. Sen ennustetaan laskevan vuoteen 2040 peräti 45 000 ihmiseen. Samalla elinkeinorakenteeltaan kaupunki on muuttunut palvelukaupungiksi.

Keskittyminen on näkynyt erityisesti kehysalueilla. Niiden väkiluku on laskenut, väestörakenne on yksipuolistunut ja palvelut ovat niiden myötä vähentyneet. Ongelmallista on ollut erityisesti kiinteistöjen arvojen suuri lasku. Vain vapaa-ajan ranta-alueen kiinteistöt ovat säilyttäneet arvonsa.

Mikkelin keskustaajaman asukasluku ja palvelut ovat lisääntyneet juuri kehysalueiden kustannuksella. Suomen kasvukeskuksissa, Pääkaupunkiseutu, Tampere, Turku jne. kehysalueet ovat jo muutaman vuosikymmenen olleet kasvava ja elinvoimainen osa kasvualuetta. Suomen kaupunkien kehitys näyttää polarisoituneen. Kasvukeskukset sykkivät elinvoimaa yhdessä ympäröivien kehyskuntien kanssa, mutta keskisuuret ja pienet Sisä-Suomen kaupungit sen sijaan syövät kehysalueidensa elinvoimaa ja elävät sillä.

Nyt onkin syytä kysyä, onko keskittäminen Mikkelin keskustaajamassa enää järkevää? Väkiluku vähenee vääjäämättä muutamalla tuhannella asukkaalla ja väkirakenne muuttuu johtuen lähivuosien korkeasta kuolleisuudesta ja alhaisesta syntyvyydestä. Keskustan yletön rakentaminen kiihdyttää entisestään kehysalueiden kuihtumista.

Nyt pitäisi yhdyskuntasuunnittelussa meillä Mikkelissä rohkeasti kysyä, mitäpä jos tässä tilanteessa me lähtisimme painottamaan keskittämisen sijaan kehysalueitamme. Nykyiseen palvelurakenteeseensa kehittyneeltä Mikkelin keskustaajamalta se ei olisi pois. Päinvastoin. Mikkelin kaupunkimainen keskus hyötyisi uudella ja hallitulla tavalla elinvoimaisesta maaseudustaan.  

Erityisen ongelmalliseksi näen sellaisen tulevaisuuden, missä meidän kehysalueemme ovat näivettyneet ja Mikkelin elinvoimalle ensisijaisen tärkeänä ollut vapaa-ajan viipymä lähtee laskemaan. Kuinka me saamme seuraavat sukupolvet viettämään vapa-aikaansa ja olemaan etätöissä Saimaan alueella, on kohtalokasta myös Mikkelin keskustaajamalle. Ovathan sen palvelut virittyneet viime vuosikymmeninä omaa vakinaista väkimääräänsä paljon suuremmalle kysynnälle. Meidän elinvoimamme on entistä riippuvaisempi kasvavasta kausiväestä ja kaupunkirakenteen tasapainoisemmasta suunnittelusta.

Lopuksi jonkinlaisena todistusvoimana kausiväen merkityksestä Mikkelille olkoon laskelma vuosilta 2016–2020. Mikkelin väkiluku laski 2082 henkilöä, mutta samaan aikaan vapaa-ajan viipymä laskelmani mukaan oli kasvanut peräti 2200 henkilövuorokautta. Se siis korvasi väen vähenemisen ja kasvatti ostovoimaa. Vapaa-ajan yöpymisiä oli Mikkelissä jo noin 5 miljoonaa.

Mikkeli voisi olla Suomen paras maaseutukaupunki.

 

 

Jussi Palonen